Onko lapselle raivostuminen tarpeellista?Sunnuntai 16.10.2016 klo 13.00 - Sinikka Ekonen Onko lapselle raivostuminen tarpeellista? Onnittelen niitä vanhempia, jotka eivät koskaan suutu omille lapsilleen. Sellaisiakin vanhempia on olemassa. Meitä tavallisia lapsille suuttuvia vanhempia lohdutetaan usein sillä, että lapsen on tärkeä nähdä vanhemman kiukuntunteita ja suuttumisia. Valitettavasti tämä on virheellinen väittämä, vaikka sitä tuovat esille jopa monet lastenpsykiatrian asiantuntijat. Väittämällä yritetään lieventää vanhempien aiheellisesti tuntemaa syyllisyyttä omasta huonosta käytöksestä. Lapsen ei siis tarvitse kokea itseensä kohdistuvaa vanhemman huonoa käytöstä kasvaakseen terveeksi ja tasapainoiseksi. Jotta lapsesta kehittyisi tasapainoinen ja terve aikuinen, joka tunnistaa omia tunteitaan ja kykenee pitämään omia rajojaan, häntä kasvattavien aikuisten tulee tunnistaa erilaisia tunteita itsessään. Aikuisen on tunnistettava omat kiukun, pelon, surun ja häpeän tunteet, jotta hän voi toimia lapsen vastaavissa tunteissa peilinä. Jotta vanhempi voi lohduttaa lasta tämän tuntiessa surua, hänen on oltava sinut omien suruntunteiden kanssa. Jotta vanhempi voi nähdä lapsessa syyllisyyden ja häpeän, hänen on kyettävä myös itse näihin tunteisiin. Jotta vanhempi voi auttaa lasta pitämään puoliaan ja tunnistamaan itsessään terveen kiukun, aikuisen on selviydyttävä itse näiden asioiden kanssa omissa ihmissuhteissaan. Jotta vanhempi voi auttaa pelokasta lasta, hänen on ymmärrettävä ja hyväksyttävä omat pelontunteensa. Mikäli vanhempi ei löydä itsestään näitä normaaleja tunteita, hän ei voi myöskään toimia terveenä peilinä ja auttaa lasta löytämään näitä tunteita itsestään. En keksi mitään selitystä sille, että vanhemman lapsen kohdistama kiukku olisi perusteltua lapsen kehityksen kannalta. Mutta koska meille usein silti käy näin, niin voisimmeko kuitenkin ottaa siitä täyden vastuun? On ymmärrettävää olla kiukkuinen lapselle, mutta olemme edelleen vastuussa siitä, miten kiukkua ilmaisemme. Voimme toivottavasti myös lopettaa sen itsepetoksen, että lapselle suuttuminen olisi jotenkin terveellistä ja toivottavaa tai jopa hyödyllistä. |
|
Sinikka, onpa hyvä kirjoitus! Kolmen lapseni kanssa olen saanut jopa kuulla, että miksi minä en osaa suuttua ja juuri tuon että vaikka tekisi lapselle hyvää nähdä vanhemman suuttuvan oikein kunnolla ja siis kokea niitä vihantunteita. Olen aina ollut sitä mieltä, että se ei ole tarpeen vaan asioita voi aivan hyvin käsitellä myös puhumalla aivan normiäänellä sekä kuuntelemalla. Sain itse lapsena suuttua, mutta vanhemmat säilyttivät niissä tilanteissa maltin ja selittivät asioita minulla. Yritän itse samaa.